Me näimme viimeksi valkoisen joulun 25 vuotta sitten, vuonna 1986, jota muistelemme kaihoten ja romantiikan sävyttämin ajatuksin. Kerron nyt mustasta kuumasta joulustamme, jossa valkeus voitti.

Maaseutukylä oli kasvanut kapean hiekkatien varrelle. Tie luikerteli viidakossa kuin käärme, kaartaen mäet ja kurottautuen ylväästi yli jokien. Epämääräisessä rivissä, molemmin puolin tietä, vartioivat pienet pärekattoiset, ikkunattomat ja ovettomat kodit. Tuulenvire liehutteli oviaukkoihin ripustettuja verhoja. Näky oli kuin lippuparaatissa. Aurinko oli nuollut verhoista värin, jättäen jäljelle vain haalistuneen muiston menneistä päivistä. Verhot hoitivat kunniakasta tehtävää. Ne vangitsivat ja pysäyttivät uteliaat katseet oviaukkojen ulkopuolille.

Jyristimme tietä kuorma-autolla, jossa oli pitkä kulmikas ja lommoinen nokka. Oli ajanut liian kapeaa tietä ja liian läheltä vastaantulijaa. Työmiehet seisoivat lavalla. Nyt kyläläisten siesta löysi voittajansa. Kaikki uneliaat ryntäsivät vastaan näkemään ihmettä, kuorma-autoa, jossa pitkä kulmikas ja lommoinen nokka, sisällä valkoiset ihmiset, joilla oli siniset silmät ja suora tukka. Autoja kylällä näki harvoin, ”maitonaamoja” tuskin koskaan. Sadat ruskeanmustat silmäparit sadoissa ilmeettömissä kasvoissa porautuivat meihin joka suunnalta. Tienoo muistutti nudistileiriä alastomine lapsineen ja lannevaatteissaan olevine miehineen, joilla osalla housuntapaiset, mutta useat alkuperäisessä Aatamin puvussaan, ilman viikunapuun lehtiä. Naisilla oli tyhjät rinnat, paljaina ja kuivuneina kuin pannulaput kylkiluiden peittoina. Alue vilisi mustia paljaita jalkoja, joissa oli vaaleanpunaiset parkkiintuneet jalkapohjat, juoksemassa joka suuntaan. Eikä kuitenkaan minnekään.

Takapajuinen kylä palmujen ja banaanipuiden suojassa oli näkymätön ylhäältä katsottuna, olemattomasta lentokoneesta. Takapihoilla asustivat kanat, oli yksi yhteinen kaivo, ei kauppaa eikä rahaakaan. Kylä, jonka Jeesus näki ylhäältä päin ja rakasti. Tuon kylän laidalta Pastori Manache oli ostanut maapalasen kirkkoa ja siinä pidettävää koulua varten.

Yksihuoneinen temppeli pystytettiin uskoontulleitten avulla. Lasittomat ikkuna-aukot kutsuivat sisään valoa ja auringonsäteitä. Maalattia oli Jumalan luoma ja vankka. Höyläämättömistä lankuista oli kyhätty penkit ja eteen oli sijoitettu pöytä öljylamppua varten. Arkisin penkit palvelivat koululaisten pöytinä. Lapset istuivat maassa kirkossa ja koulussa. Kirkkoa kutsuttiin ”Ilotaloksi”. Ääntä ja melua siellä oli kuin kukkotaisteluissa. Sunnuntaisin soivat rytmikäs rummutus ja iloiset ylistyslaulut. Arkisin taas kaikuivat lasten riehakkaat kiljumiset.

”Ilotalolla” oli vihamies, voodoopappi Pascal, joka oli menettänyt herruutensa kyläläisten keskuudessa, hukannut avaimensa toisten elämään. Pelkkä ovenkahva oli enää kourassa, samoin viha puserossa, mikä paisui niin, että hampaat kiristyivät ja kulmat menivät kurttuun. Ei ollut enää ketään, jonka asioita hoidella; ei ollut sieluja ostamassa onnea itselleen ja toiselle kirousta. Kaikki kulkivat nyt ohitse ”Ilotaloon”. Oli tosin vielä muutamia ystäviä jäljellä, jotka kiristivät vihan henkseleitä ja kauhoivat katkeruuden sameita ja happamia maljoja. He tonkivat niljakkaita juonia kuin matoja liejusta tai mätää hampaankolosta. Mutta toimessa he olivat kuin keitetyt spagetit, pehmeitä ja velttoja, joista ei saanut otetta, ja jotka valuivat sormien välistä mauttomina.

Eräänä aamuna nuo ”veltot spagetit” menivät pitkin askelin Pascalin kanssa kirkkoon, sulkivat penkkilankuilla kirkon oven, ja istuivat kuin kärpässienet maassa, oven edessä odottaen kristittyjä.

Poliisi, kylän vahvin mies, saapui paikalle seipään kanssa, komensi ovet auki ja tunkeilijat omaan temppeliinsä. Miehet tottelivat, mutta palasivat pian uudestaan. He kiertelivät ja häiritsivät, häiritsivät ja kiertelivät. Ja taas häiritsivät ja seisoskelivat etsien, kenet saisivat peloteltua komentoonsa.

Pastori Manache ymmärsi, että vihollinen ei antaisi periksi, vaan halusi käsikähmää, likaista ja hikistä sellaista. Huutoa, riuhtomista ja huitomista, sähläämistä kuin klowneilla sirkuksessa, katseen sieppaamista ylhäältä ihmiseen, alas ”makarooniin”, nyt keittämättömään ja kovaan.

Seuraavana sunnuntaina Manache seurakuntalaisineen piti ylistys- ja rukouskokouksen kirkon pihalla, leipäpuun alla. Voodoomiehet istuivat kuin tulpat oven edessä joutuen pakosta kuuntelemaan evankeliumin. Tästä Pascal vimmastui, sihisi ja murisi. Hän jäykisteli paikallaan kuin kohmettuva käärme. Päätös pastori Manachen tappamisesta pyöri hänen päässään tuhatta ja sataa, kolahtaen ohimolta toiselle, siitä eturaivolle ja takaraivolle ja taas ohimolle. Miljoona ääntä huusi aivoissa yhtä aikaa, ei kuorossa eikä järjestyksessä, vaan möykäten ja kirkuen, pauhaten kuin hyökyaalto talon yli. Pascal lähti taakseen katsomatta, ja teki myrkkysekoituksen rankimman käden mukaan. Sitten lähdettiin ”makaroonien” kanssa matkaan leipäpuun alle sirottelemaan jauhetta paikkaan, jossa seurakunta oli kokoontunut.

Naapurin madame näki tapahtuman. Hän juoksi ilmoittamaan asiasta pastorille, ja hän pyytämällä pyysi, ettei seurakunta enää kokoontuisi puun alle ja kuolisi sitten myrkkyyn. Manache tuumasi, että Jumala kyllä suojelisi heitä puunkin alla. Madame aneli, että edes lapset, nuo viattomat, säästettäisiin ja pidettäisiin elossa, jotta olisi edes jälkipolvi taistelemassa. Mutta pastori vakuutti, että Jumala pitää huolen kaikista, mukaan luettuna lapset.

Seuraava kokous alkoi. Voodoomiehet istuivat vahtimassa seurakunnan ollessa leipäpuun alla, myrkkyjauheen päällä. Kukaan ei kuollut. Tämä oli häpeä Pascalille muiden ”makaroonien” edessä, tehtyään tehottoman jauheen, myrkyttömän myrkyn. Seurakunnan poistuttua koteihinsa voodoopappi meni puun alle katsomaan. Mies ei voinut ymmärtää, miksi jauhe ei toiminut. Mutta nyt se yllättäen toimikin, hänen kohdallaan. Pascal kuoli omaan myrkkyynsä muutaman tunnin kuluttua. ”Makaroonit”, voodoomiehet, pelästyivät niin, että luopuivat taistelusta kirkon sulkemiseksi. Pastori Manache seurakuntalaisineen sai vapauden omaan kirkkoonsa. Yhdestä sydämestä ja suusta he raikuen lauloivat Daavidin virttä Psalmin (27:1-6) sanoin:

”Herra on minun valkeuteni ja autuuteni: ketä minä pelkään! Herra on minun elämäni turva: ketä minä vapisen! Kun pahat käyvät minun kimppuuni, syömään minun lihaani, niin he, minun ahdistajani ja vihamieheni, kompastuvat ja kaatuvat. Vaikka sotajoukko asettuisi minua vastaan, ei minun sydämeni pelkäisi; vaikka sota nousisi minua vastaan, siinäkin minä olisin turvassa. Yhtä minä rukoilen Herralta, sitä minä pyydän: että saisin asua Herran huoneessa kaiken elinaikani, katsella Herran suloisuutta ja tutkistella hänen temppelissänsä. Sillä hän kätkee minut majaansa pahana päivänä, hän suojaa minua telttansa suojassa, korottaa minut kallioille. Niin kohoaa nyt minun pääni vihollisteni yli, jotka minua ympäröivät, ja minä uhraan riemu-uhreja hänen majassansa, Herralle minä veisaan ja soitan.”